Jotain hyvää

Löysin self-help ja onnellisuutta lisäävät tehtäväkirjat reilu vuosi sitten. Paljastan nyt, että olen ollut hieman innostunut onnellisuus -kirjoista. Olen rustaillut viikoittain asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi ja asioista, joista haluan luopua. Olen pohtinut, mikä on tehnyt minut lapsena onnelliseksi ja miten voisin toteuttaa näitä asioita elämässäni nyt aikuisenakin. Tämän onnellisuuden pohtiminen on tehnyt hyvää. Olen ollut hetkessä kiitollinen pienistä asioista kuten aamukahvista ja auringonpaisteesta ulkona. Tai siitä, että kroppani on terve ja pääsen illalla juoksulenkille. Tehtäväkirjaa täyttäessä olen myös surrut menetettyjä unelmia tai omaa mielialaani, joka ei ole osannut joka viikko iloita perusarjesta. Kaikkihan nykyään tuntuvat korostavat hyvän arjen merkitystä, kuinka siitä kuuluisi nauttia.

Parasta on ollut tajuta, miten pienestä oma arjen onnellisuus voi olla kiinni. Eniten olen tehnyt työtä omien ajatusteni kanssa. Minulla saa olla laiskoja päiviä, jolloin en saa asioita tehdyksi. Kelpaan tälläisenä, tavallisena ja arjessa hieman homssuisena (tarkoitan hiuksia, vaatteita, sitä kaikkea, joka ei näytä silmääni hyvälle omassa pukeutumisessa). Mielialani voivat olla matalalla, mutta kaikki on hyvin silti. On normaalia, että minua tylsistyttää, enkä tiedä mitä järkeä joissain asioissa on.

Onnellisuutta olen lisännyt tietoisilla asioilla. Olen syönyt tietoisemmin, liikkunut tietoisemmin. Olen hymyillyt, vaikka ei ole ollut erityistä syytä hymyillä ja sanonut itselleni aamulla, että tästä tulee hyvä päivä. Niin, nämä kuulostavat kliseisiltä, mutta juuri nämä pienet tietoiset asiat ovat lisänneet hyvinvointia ja onnellisuutta. Olen myös yrittänyt olla sosiaalisempi, siis nähdä ystäviä enemmän. Unohdan aina, miten onnellisuuttani lisää, kun saan viettää aikaa ja keskustella minulle tärkeiden ihmisten kanssa.

Erilaisia podcasteja, puheohjelmia olen kuunnellut etenkin kokatessa ja ulkoillessa. Ne ovat yleensä sellaisia, missä puhutaan itsensä kehittämisestä tai parhaimmillaan sellaisia missä höpötellään turhanpäiväisiä asioista. Podcastit ovat tuoneet ääntä hiljaisuuteen ja vähentäneet yksinäisyyden tunnetta, jota koen vielä ajoittain ”uudessa” kotikaupungissani. Podcastien kuuntelussa pidän jo pelkästään siitä, että joku puhuu. Puheenääni (keskustelu) on kodikas tunne, kun on kasvanut viisihenkisessä perheessä. Olin viikonloppuna mökillä. Aamulla herätessä kuulin alakerrasta puheensorinaa ja lautasten kilinää. Se oli ihanin tapa herätä uuteen aamuun, jonka tiedän.

Johonkin se kesä taas katosi. Ne pitkät illat, jolloin ei malttanut ummistaa silmiä ennen keskiyötä, kun aurinko vasta väritti taivaalle punaisen eri värit.
Ne sormille valuvat jäätelöt niinä harvoina aurinkopäivinä.
Järven rannalla salainen uinti alusvaatteissa.
Kesäinen soittolista, joka kuulostaa nyt ylipirteälle.
Kiitos kesä, kohtelit mua hyvin.

Katuvalot syttyvät nyt, kun olen matkalla kotiin.
Ne valaiset asfalttiin ympyröitä, joissa varjoni kasvaa ja pienenee.
Pimeys ei vielä yllätä, mutta kohta bussipysäkillä on jo pimeää.
Talot näyttävät niin kotoisilta.
Vaikka ääneen ei saisi sanoa, sisälläni vihlaisee, kun näen pariskunnan kokkaamassa keittiössä.
Miten erilainen arkemme on.
Onni voi asua arjessakin.
Tasapainoista arkea on hyvä etsiä syksyllä.
Onko jo liian aikaista sytyttää tuikkuja keittiössä?

Ulkona tuoksui letut,
sadepilvet kiirivät kaupungin ylle.
Oli  laittanyt pinkin sadetakin, pisarat eivät haittaisi minua.
Musta kissa maukui, muttei uskatanut tulla luokseni.
Olin hetken turisti. Siltä näytinkin kameran kanssa.

Ostin kirpputorilta vinyylilevyn. Levy on 80-luvun levy slovariklassikoista.
Kappaleet ovat lavatanssikappaleita. Voi mikä kaihoisa tunne minulle tulee kun kuuntelen levyä. En edes ole elänyt siihen aikaan, mutta kaipaan tavallaan tuohon aikaan. Ehkä jopa isovanhempieni nuoruuteen, jossa lavatansseissa tavattiin puolisoehdokkaita. Viikonlopun odotettuihin tansseihin isollekirkolle, jonne poljettiin helmat hulmuten. Ei se ehkä viatonta ollut silloinkaan, mutta ei sentään yökerhojen bassoa ja viinan tahmeaa lattiaa.

Kuuntelin levyä ja olin jossain aivan toisessa paikassa;

Istun laiturin päässä. Varpaani ovat aaltoilevassa meressä veden ylettyen nilkkoihini. Vesi on viileää, mutta tuntuu virvoittavalta kaiken tanssimisen jäljiltä. 
Pitkän kesämekkoni helma on kääritty hieman ylöspäin, ettei se kastuisi suolaiseen meriveteen. Taustalla soi haitari ja kaihoisa torvi, kuulen myös juhannuskokon tulen rätinän. Kokko on lähellä rantavettä ja tulen voimakkaat värit heijastuvat vedestä. Ihmiset ovat nauttineet jo toisen lasin boolia ja nauru raikaa samalla kun uusi tuttavuuksia solmitaan. Lapset ovat väsähtäneet ja istuvat vanhempiensa kainaloissa. Noutopöytään on tuotu pientä suolaista, mutta voileipäkakku ja mansikat ovat jo hävinneet herkuttelijoiden suuhun. Keskellä pöytää on ruiskaunokkien kimppu, seassa kukkia joita en nimeltä tunnista. 

Ilta on niin leuto, kuin suomen kesäilta voi olla. Kenenkään ei tarvitse vielä hakea pitkähihaista ylleen tai mennä kokon viereen lämmittelemään. Haitarin soinnut vaihtuvat valssiin ja pariskunnat näyttävät taidokkaasti nuoruutensa taitojaan. Hymyilen laiturin päässä ja katson tuota ihmijoukkoa. 
Ihastelen Suomea ja sen kesää.

Olin tänään nuhaisena koulussa. Ääneni oli tukkoinen ja normaalia matalampia ja kavereideni oli välillä vaikea kuulla mitä sanoin.
Ruokalassa en oikeastaan jaksanut paljon puhua, sillä tiesin ääneni hukkuvan yleiseen hälinään. Tämä sai minut miettimään ihmisiä, joita ei kuunnella tai jotka eivät pysty puhumaan omista ajatuksistaan.

On itseilmaisun muoto saada sanoa mitä ajattelee ja etenkin tulla kuunnelluksi ja ymmärretyksi. Se on oikeastaan erityisen tärkeä asia yksilölle. Jos omaa ääntä ja mielipidettä ei voi sanoa normaaleista, päivittäisistä tai painavammista asioista, mikä luo meidän persoonaa? Ulkonäkö ja eleet?

Vieraassa kielessä voi syntyä sama tilanne. Jos kielitaito ei riitä, voi mielipiteen ilmaiseminen ja kuulluksi tuleminen kärsiä. Tällöin ihmisen voi kadottaa minuuttaan. Minulla kävi näin vaihdossa. En tuntenut englantia luontevaksi keskusteluissa vaihtarikavereiden kanssa, enkä kokenut olevani oma itseni koko vaihdon aikana. Jos vaihtareita olisi pyydetty kuvailemaan minua, kukaan ei olisi sanonut adjektiivia puhelias. Hyvät ystäväni ja perhe voisivat käyttää tätä adjektiivia minusta. Mutta sen myötä, etten kokenut tullut kuulluksi (myös sen takia etten itse uskaltanut joka tilanteessa tulla), tunsin miten vaihdossa minulla oli oma uusi vaihtaripersoona.

Voin vain miettiä miltä väheksytyistä, eriarvoisiksi luokitellusta ihmisitä tuntuu. En oikeasti voi edes tietää. Myös maahanmuuttajat joutuvat kokemaan oman minuuden etsimistä koska eivät tule kuulluksi samalla tavalla Suomessa, kuin kotimaassaan. Tietysti heillä on muitakin tekijöitä ympäristön muuttuessa.
Haluan arvostaa hetkiä, kun saan ilmaista persoonaani sanoin.
Yrittää ymmärtää myös, että kuulluksi tulemisella on vastuu.
Haluammeko käyttää kuulluksi tulemista kommentteihin, jotka ovat huonosti aseteltuja tai mielipiteisiin, jotka eivät ole lähimmäisen rakkautta?

Jotain hyvää nuhasesta äänestäkin, uusia ajatuksia, vaikka luulin että räkä on täyttänyt pään. 😀 Anteeksi, mielikuva.

Otsikko on Pariisin Kevään kappaleesta.
Jokainen on varmasti kokenut sen tunteen joskus.
On sitä sitten yksin tai yhdessä heittäytynyt, lyhyen tai pitkän aikaa samassa liidossa, toinen muuttaa mielen. Henkilökohtaisesti se voi tuntua takin kääntämiseltä, vaikka usein kyse on muista asioista.

Voi olla vaikea uskoa, että 23-vuotiaana on ehtinyt tavata monta takinkääntäjää. Itsekin olen ollut sellainen.
Sellaista ei voi tunnistaa päällepäin.
Ja ehkä hyvä niin, se on sitä elämänkokemusta mitä kerrytetään. Joskus sen takin toisella puolella on ihan erilainen vuori, kun on kuvitellut. Takki ei olisi tullut lämmittämään talvella ja toisen takin vuori ei olisi toiminut kesällä. Usein takinkääntäjä ennakoi, silloin kun toinen ei ole vielä nähnyt vuoria. Tavallaan takinkääntäjä auttaa säästämään hukkaan heitettyä aikaa.

Täydellisen takin etsiminen on haastavaa, on oltava ajoissa liikeella, tunnistettava oma maku massatuotteiden keskellä ja päästettävä takki iholle, ennenkuin tietää istuuko se päälle. Mutta uskon, että sitten kun se takki löytyy, se tuntuu oikealta ilman epäilyjä. Se ei vaadi painonpudosta, hiusten värjäämistä, katu-uskottavampaa asennetta tai lisää itsevarmuutta. Siinä on vuori kunnossa ja vaikka takin kääntäisi, eteen ei tule pettymyksiä!

 

 

Se on ensimmäinen leskenlehti ojan reunalla. Pääsiäisnoidiksi pukeutuneet lapset. Kimalainen, joka lentää raskaaksi, kuin se olisi herätetty kesken unien, siivet vielä kohmeessa.

Hymy ihmisten huulilla, kun aurinko valaisee aamulla kasvoja juna-asemalla. Yllättynyt tunne, kun treenien jälkeen onkin vielä valoisaa. Kesäloma suunnitelmien aloittaminen, haave merestä ja saaristosta, jostain hyvin kesäisestä.

Kevät on ihanaa aikaa, koska se saa minut odottavaisiin tunnelmiin. Jo valo ja lämpö itsessään on ihanaa, mutta vielä ihanempaa on tietää, että lempivuodenaikani lähestyy. Olen jo pyöräillyt kouluun ja nauttinut siitä vauhdista, joka tyhjillä pyöräteillä huumaa, kun kuulokkeissa soi lempimusiikki. Koululla puskee jälkihiki joka kerta, innostuin taas polkemaan liian kovaa. Mutta kuinka vapauttavaa on hypätä pyörän selkään luentojen jälkeen. Lähijuna ja minuuttiaikataulu tuntuvat kaupunkilaiselta, haaveilen tulevaisuudesta, jolloin pääsisin pyörällä treeneihinkin. Mikä ihana vapaus. Kevät, olet huumaava. Minut valtaansa ottanut kevätflunssa ei niinkään, mutta silti en jaksa sinua inhota, kevät. Tervetuloa.

 

Parempaa arkea.
Aurinkoa ja onnellisuutta.
Kaukokaipuuta ja suuria elämänkysymyksiä.
Miksi kahvi maistuu aina paremmalle termarista?

Minulla on ollut jo pidempään matkakuume.
Selatessani kuvia kreikan saariston turkoosista merestä, kohoavista rinteistä ja valkoisista taloista, joiden ikkunoiden välissä roikuu pyykkiä kuivumassa tajusin, että matkakuumeeni on eniten lähtimis-tunnelman kaipuuta.

Se kun pakkaa laukun ja odottaa kovasti tulevia päiviä. Ostaa lentokentällä tai juna-asemalla kahvin, joka on hieman ylihinnoilteltu. Mukaan tarttuu uusin naistenlehti, jota arkena ei tulisi ostettua. Olo on huoleton ja odottavainen.
Tämän voisi toteuttaa myös kotimaan matkailulla.

Lapsena takakonttiin pakattiin teltta, jalkatilaan koira ja takapenkillä oli sopivan täyttä. Telttailu oli hauskaa kuin mikä, mutta riemuitsimme näkyvästi kun yhdenä kesäpäivänä syntyi niin kova ukkosmyrsky, että suuntasimme porukalla hotelliin yöksi. Hotellissa saimme katsoa heppatyttöjen ohjelmaa ja taisimme käydä uima-altaassakin. Vaikka lapsena kaikki koetaan moninverroin hauskempana ja jännenpänä, olen haaveillut reissusta, johon pakkaisin teltan ja hyvän ystävän. Ja pannukahvi ainekset. Tai sitten suunnata paikkoihin, jossa on persoonallisia majoituksia Villoissa ja pienissä aamiaismajoituspaikoissa.
Hanko on listallani ja Ahvenmaa voisi olla upea pyöryilykohde.
Mitä muita ihania paikkoja Suomesta löytyisikään?

Interraililla opin, että raha ei ole onnistuneen reissun tai unohtumattomien kokemusten mittari.

Vaikka olen kaamoksen keskelle syntynyt lapsi, en koe itseäni kotoisaksi talvella.
Koska niin moni tykkää talvesta ja ne ketkä eivät tykkää, tietävät syyt miksi talvesta ei yleensä tykätä, en lähde luettelemaan mikä talvessa on vikana.
Sanon kuitenkin, että talvella minun on vielä vaikeampi olla spontaani kuin normaalisti.
Vaatetta on liikaa päällä.
Ja moni kaunis paikka näyttää keskenään samalta lumen ja jään alla.

Tuntuu, jotain hyvää blogi on peittynyt koko talven odotuksen alle.
Kevät tule jo.