Kukkien mettä ja sadevettä,
puutarhassa tuoksuu syreeni.
Kostea nurmi varpaiden välissä,
kukat vielä loppukesän loistossa.
Aurinko puiden latvoissa,
riippumatto niiden suojassa.
Onnen avain on maan tasalla,
puutarhatontun takin taskussa.
Tekevätkö unelmat onnelliseksi?
Unelmoin arkisista asioista, kuten koirasta ja mielekkäästä työstä. Monesti koen tyytymättömyyttä aina yhdellä elämän saralla ja uskottelen itselleni, että sen yhden unelman toteutuessa olisin täysin tyytyväinen elämääni. Useiden unelmien toteutumisen jälkeen alan kuitenkin uskoa, että en tule saavuttamaan täysin tyytyväisen ihmisen olotilaa kolmesta syystä. Ensimmäiseksi, että unelmat eivät ole aina sitä mitä odottaa. Nuorempana haaveilin aina ulkomaanmatkoista ja kävinkin vuosittain aurinkomatkoilla. Valmistuttuani ammattikorkeakoulusta ostin itselleni lahjaksi ensimmäisen matkan Euroopan ulkopuolelle. Matka oli täysi pettymys. Saari, johon matkustimme, oli karua autiomaata lomaresortteja lukuun ottamatta ja koko loman ajan kaipasin vehreyttä ja hyvää ruokaa. Kaiken huipuksi sain ruokamyrkytyksen ja kaverini huumattiin. Loma, josta olin haaveillut oli suurimpia pettymyksiä ikinä. Toiseksi, että unelmia tulee aina lisää. Sitten kun olen saanut unelmoimani lapsia, haaveilen vapaa-ajasta tai omakotitalon, haaveilen mökistä. Kolmanneksi unelmat tuovat usein mukanaan vastuuta. Osa unelmien toteutumisesta voi tapahtua vapauden vähenemisen hinnalla. Työpäivän jälkeen ei voi suunnata suoraan salille vaan koiraa on lenkitettävä, ja omakotitalossa on huollettavaa ympäri vuoden. Täysin tyytyväinen olotila on hyvin harvassa löytyvä mahdollisuus.
Olen kuullut keskustelua siitä, unelmoimmeko muiden unelmia. Siis esimerkiksi, että onko perhe tai omakotitalo sinun vai muiden ihmisten muodostama idyllinen unelma. Tietysti joskus voimme erehtyäkin unelmoimaan toisten unelmia. Nuorena olemme alttiita unelmoimaan ystäviemme urahaaveita ja ajautua ystävän kanssa samaan oppilaitokseen ja todeta sitten, että emme ole kiinnostuneita alasta, samaan aikaan kun ystävä on liekeissä uusista opinnoistaan. Mutta olen sitä mieltä, että useita unelmia on kokeiltava, ennen kuin voi tietää tekevätkö ne onnelliseksi.
Olen nyt lähellä monien unelmien toteutumista ja samaan aikaa elämäntilanteessa, jossa osa unelmistani on juuri toteutunut. Odotan parhaillaan tuloksia yliopistosta, pääsenkö opiskelemaan ammattia, jonka uskon tekevän työelämästäni mielekästä ja merkityksellistä. Meillä on myös terhakka koiranpentu kennelissä kasvamassa äidistään eroon ja tullakseen osaksi meidän pikku perhettä. Samaan aikaan kun odotan malttamattomana näiden unelmien mahdollista toteutumista, ihmettelen, kuinka ihanaa on juoda aamukahvia omalla terassilla, selvittää miten talon termostaatit toimivat ja kipittää sandaaleissa hakemaan postia tienvarrelle pystytetystä postilaatikosta. En tietysti osaa sanoa onko omakotitalo idylli yhtä ihanaa, kun talvella tuiskuttaa lunta toista metriä ulko-oven eteen, mutta nyt nautin täysillä yhden unelmani toteutumisesta. Myös toteutunut parisuhde on ollut melkein kymmenen vuotta kestänyt unelmointini kohde. Unelma oli ehkä erilainen 15 -vuotiaana, kun haaveilin poikaystävästä ilman suurempaa merkitystä, kun taas 20-vuotiaana haaveilin kestävästä parisuhteesta ja vaihtuvien ihastusten vakiintumisesta yhteen ihmiseen, joka jakaa kanssani rakkauden. Jos omakotitalo, koira, lapset tai haaveammatti ovat yhtään samanlaisia unelmien täyttymyksiä kuin parisuhteeni, ne tulevat tekemään minut onnelliseksi tulevaisuudessa huolimatta niiden mukana tuomasta vastuusta ja yllätyksellisyydestä.
Turvanaan kotimaan kulta
Karhea kaarna kuluneiden kämmenien pinnalla,
on nähnyt enemmän kuin väsyneet silmät.
Vuosikymmenet kasvaneet puut, niiden muodostama metsä ollut piilopaikka, elanto ja ystävä.
Lehtien lomaan kaatuivat urholliset ystävät, käsissään perheitään suojaavaa verta.
Yhdessä vahvoina, mutta niin nuoria ja haavoittuvia kotimaan kulta suojanaan.
Menetyksen myötä huoli siitä kuka pitää jatkossa huolta entisistä metsämaista,
saahan orava pesiä myös jatkossa rauhassa.
Pehmeä mätäs hivelee vanhuksen poskea, on kalliolla lämmin päiväunet nukkua.
Muurahaiset ahkeroivat ja housun puntin yli kipuavat,
mies katsoo havujen lomasta ajelehtivia pilviä.
Nyt niin lempeä maa oli kerran kaikukoppa tykkien jytinän, kerran isältä pojalle peritty hikisen työn näyttämö.
Kun on nähnyt mihin metsä pystyy, paksujen runkojen vankkuus ei yllätä.
Vahvimmat juuret tuulisilla paikoilla ovat pitäneet myös miehen elämän tiellä.
Lapsena roikkuen puiden oksilla on luonnollista palata vanhuudessa kuuntelemaan miten metsä soi.
Se soittaa tarinaa metsän tehtävän, tuuli oksillaan se toteuttaa tarkoitustaan.
Kaikista pienimmät ilot
Sain eräästä suosikkiblogistani inspiraation tehdä listan pienistä asioista, jotka ovat viime päivinä tehneet minut iloiseksi. Tarkoitus oli poimia juuri niitä pieniä ilon aiheita, jotka jäävät usein arjen kiireessä huomaamatta. Tässä sattumanvarainen lista satunnaisessa järjestyksessä arjen pienistä iloista. <3
Aamulla aurinko, joka paistaa verhojen välistä
Täydellisesti kypsyneet maukkaat kiivit
Naapurin parvekkeelta kurkkivat jättinallet
Auringonvalo, joka paistaa pitkin iltaa kellojen siirtämisen jälkeen
Puhtaat vasta vaihdetut lakanat
Itsetehty kesäinen mansikkasmoothie
Kaikki mahdollinen luova käsillä tekeminen
Saunominen
Oman kullan halaaminen
Esimies, joka kysyy miten voin
Uuden lempisarjan löytyminen Yle Areenasta
Radio Novan kuluneet klassikko kappaleet
Lähenevä kesä
Kuppi kuumaa kahvia
Pehmeä neulepaita
Hassu videopuhelu siskon kanssa
Haaveilu koirasta
Poskipuna, joka piritää kasvoja
Vanhojen valokuvien katselu
Linnunlaulu
Kirjoitin illalla nukkumaan käydessäni runon. Se kertoo mielestäni rohkeudesta elää ja kyvystä nousta pudotuksen jälkeen ylös jaloilleen.
Ennemmin heittäydyn, kun antaudun,
elämän vaaroille, jotka ovat vaanimassa ensi parkaisusta lähtien.
Mieluummin yllätyn, kuin tuudittaudun pesän lämpimälle pohjalle.
Tipahdan ja nousen uudelleen,
sillä vain niin voin oppia lentämään.
Haparoivasta alusta oppien, mikään ei ole ennallaan sen jälkeen.
Kun on kokenut maailman vapauden, hetken olla lentoon lähtevä poikanen.
Kun viikonpäivät menettävät merkityksensä
Kuinka nopeasti arki voikaan muuttua. Päivät ikään kuin hidastuvat ja menettävät merkityksensä. Viikonpäivät menevät nopeasti sekaisin. Onko nyt tiistai vai perjantai. Itse käyn vielä töissä, mutta työssä käymisestä on kadonnut merkitys. Itse elämänkin tarkoitus tuntuu osittain kadonneet. Kun mieli on maassa, muistelen menneitä ja haaveilen tulevasta. Etenkin normaalista arjesta.
Näinä aikoina olen kateellinen isoille perheille, joilla on seuraa toisistaan ja surullinen yksin asuvien puolesta. Kaipaan puhetta, hälinää ja naurua. Minulla on onneksi sentään kotona joku, jolle leipoa keksejä ja höpötellä turhanpäiväisiä juttujani. Vaikeinta on tarttua toimeen, kun tylsistyminen on ottanut vallan. Olen harjoitellut positiivisia ajatuksia, kokeillut maalata, kirjoittanut kirjeen 30-vuotiaalle itselleni, leiponut teeleipiä, keksejä, banaanileipää…, siivonnut, kuunnellut äänikirjaa, pelannut lautapeliä, kävellyt järven ympäri… Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Nyt kun minulla ei ole lupaa moneen viikkoon matkustaa vanhempieni luokse, tunnen surullisuutta. Onneksi tämä kaikki on väliaikaista.
Pyrin positiivisiin ajatuksiin tekstin harmaasta sävystä huolimatta. Olenkin itse löytänyt kirjan kirjoittamisen pitkän tauon jälkeen. Myös parisuhteeni voi erityisen hyvin, kun meillä on ollut paljon aikaa toisillemme. Aikaa riittää myös nautti lisääntyneestä auringonpaisteesta.
Onko sinulla vinkkejä, miten viettää lisääntyneitä tunteja kotona? Entä lisätä sosiaalisuutta arkeen, kun harrastukset ja kahvittelut ovat nyt tauolla? Kaikki ihanat vinkit otetaan vastaan. Jos olisin askarteluihmisiä, nyt olisi sopiva aika aloittaa pääsiäisaskartelut. Rairuohon voisin kyllä kohta istuttaa. 😉
5 syytä miksi rakastuin Jyväskylään
On pienestä kiinni, milloin joku paikka tuntuu kodilta. On se sitten tervehtivät naapurit, kukkaistutukset parvekkeella tai lähibussi, jonka aikataulun osaat ulkoa, pienet asiat tekevät usein kuuluvuuden tunteen johonkin. Koin koko opiskeluaikana pientä irrallisuuden tunnetta uudessa kotikaupungissani. Olin rakastanut lapsuuden kaupunkiani Porvoota ja uudesta kotikaupungistani Vantaalla koin viikoittain kaipuuta Porvooseen, etenkin lapsuuden kotini kylämaisemiin. Vantaalta matkustin Helsinkiin lähes päivittäin ja koinkin olevani melkein enemmän helsinkiläinen, kuin vantaalainen.
Helsingissä asuessani nautin ravintoloista, kulttuurista ja monipuolisuudesta kaikessa, mutta mieleni kaipasi silti hieman idyllisempään ja rauhallisempaan kaupunkiin asumaan. Minua ärsytti se miksi en voinut olla tyytyväinen nykytilanteeseen vaan mieli kaipasi jonnekin muualle. Rakastuin ja parisuhde vei sinut Jyväskylään. Jyväskylä oli minulle kaupunkina täysi mysteeri, sillä en ollut ikinä vieraillut siellä ennen muuttoamme. Oli ihana huomata, miten Jyväskylä yllätti minut ja ensimmäistä kertaa Porvoon jälkeen tunsin todella olevani kotona. Niin kaupungissa kuin meidän ihanassa asunnossa. Luonnollisesti jo välimatkankin vuoksi vierailut Porvoossa harvenivat, mutta huomasin että kaipasin enää Porvooseen perheeni takia, en niinkään paikkakunnan takia.
Kotouduin nopeasti ihanaan Jyväskylään. Koska olemme nyt asuneet yli vuoden Jyväskylässä, ajattelin jakaa suosikkipaikkani ja asiani Jyväskylästä. Tietysti listaltani puuttuu lukuisia upeita asioita, joita Jyväskylässä voi tehdä, mutta en ole itse ehtinyt tekemään, kuten kesäiset Saimaa risteilyt. Lista onkin enemmän epämääräinen kokoelma asioista, jotka ovat saaneet minut ihastumaan Jyväskylään.
- Järvet ja lenkkimaisemat
Lauttasaarelta muuttaessamme pois, surin eniten sitä, että upeat merelliset lenkkimaiset jäävät nyt selän taakse. Rehellisesti sanottuna, en ole Jyväskylässä kertaakaan kaivannut näitä lenkkimaisemia. Jyväskylän keskusta on ihanasti useiden järvien ympäröimä ja meidän asuntokin ihanasti aivan Jyväsjärven vieressä. Upeimmillaan järvet ovat mielestäni kesäiltoina. Jyväsjärven ympäri menee moni eri mittaisia lenkkireittejä, joista voi päivän fiiliksen mukaan valita sopivamman mittaisen. Oma arkisuosikkini on 6km lenkki, jossa saan nauttia myös Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampusalueen tunnelmasta.
- Teeleidi ja Wilhelmiina Konditoria
Nämä kaksi suloista kahvilaa ovat lämmittäneet mieltäni ja hellineet herkkunälkääni useita kertoja. Erityisen ilahtunut olen ollut molempien paikkojen gluteenittomasta valikoimasta. Harvoissa kahviloissa on näin hyvä gluteenittomien tuotteiden valikoima! Olenkin joutunut estämään itseäni käymästä liian usein näissä ihanissa kahviloissa.
Teeleidi sijaitsee lähellä Jyväskylän yliopiston Seminaarimäen kampusaluetta. Seminaarimäen alueella on upeita vanhoja puurakennuksia, jotka ovat jo itsessään nähtävyys. Itse Teeleidi upeassa vanhassa puuhuvilassa olevan kahvila, jossa nimensä mukaisesti saa juoda kannuittain teetä ja ostaa kymmenistä teevaihtoehdoista laatuteetä myös kotiin juotavaksi. Vaikka olen ehdottomasti enemmän kahvi kuin tee ihminen, Teeleidissä muutun hetkellisesti teefaniksi. Wilhelmiina Konditoria sijaitsee taas Jyväskylän ydinkeskustassa ja saa ison plussan hyvistä aukioloajoista. Kahvila on auki arkisin ja lauantaisin klo 20 asti ja sunnuntaisi klo 18 asti. Tänne kannattaa mennä herkuttelemaan ostosten lomassa tai piipahtaa bussi- ja juna-asemalta, sillä kävelymatkaa asemalta on vain viitisen minuuttia.
- Lähialueen luonnonpuistot ja retkikohteet
Keski-Suomessa on upeat mahdollisuudet päivä- tai viikonloppuretkeilyyn. Etelä-Konneveden kansallispuistoon on puolentoista tunnin ajomatka ja Leivonmäen kansallispuistoon ajaa tunnin verran Jyväskylästä. Leivonmäki sopii päiväretkeilyyn, jossa makkarat ja nokipannu sujahtavat päiväreissulle sopivaan reppuun. Leivonmäen kansallispuisto näytti olevan etenkin lapsiperheiden suosiossa meidän päiväretken aikana. Etelä-Konnevedellä kannattaa sen sijaan tehdä yön yli retki, sillä upeissa järvimaisemissa ja nuotio- sekä kotapaikoilla kiireetön aikataulu saa mielen rentoutumaan. Me vierailimme Etelä-Konneveden kansallispuistossa viime kesänä päiväretken, mutta olen jäänyt haaveilemaan yöstä riippumatossa Etelä-Konnaveden maisemissa. Muita kansallispuistoja Jyväskylän lähialueilla (alle 2h ajomatka) ovat mm. Pyhä Häkin kansallispuisto sekä Helvetinjärven kansallispuisto. Jyväskylästä löytyy myös lukuisia luontopolkuja, jos mieli halajaa metsän rauhaan.
- Kiireettömyys ja välimatkat
Täällä kaikki tuntuu oleva pyöräilymatkan päässä. Paras tapa tutustua Jyväskylän lähiympäristöön onkin mielestäni pyöräily. Ja kunto kohoaa, sillä Jyväskylän alue on todella mäkistä, kuten Kalevauva -yhtyekin laulaa Jyväskylä kappaleessaan. En tiedä onko syy, etten joudu katsomaan linja-autojen aikatauluja, mutta koen arjen Jyväskylässä kiireettömäksi. Myös asiakaspalvelu tuntuu täällä yleisesti rennolta ja kiireettömältä. Viimeksi kehuja asiakaspalvelusta Jyväskylä sai isältäni, joka totesi tunnin Jyväskylä vierailun aikana, että täällä ollaan tosi ystävällisiä.
- Kulttuuri ja ravintolat
Jos ehdin surkutella Helsingistä pois muuttaessa hyvää ravintolatarjontaa, se ei ehtinyt kauaa kestää. Jyväskylässä on monia hyviä ravintoloita rennosta lounaasta merkkipäivän viettämiseen. Ehdoton oma suosikki Ravintola Pöllövaari, joka neljän ruokalajin illallinen vei kielen mennessään sesongin raaka-aineiden ympärille rakennetuista annoksista. Palvelu ja ruoka olivat lähes täydellisiä ja kruunasivat meidän kaksivuotis vuosipäivän. Hyviä ruokakokemuksia olemme kokeneet myös Ravintola Kissanviiksessä sekä rennommin Le Qulkurissa, Revolutionissa, Green Eggissä sekä Jalo Kitchen & Loungessa. Satamassa sijaitsee myös ihania kesällä auki olevia ravintola/baarilaivoja, josta mainitsemisen arvoinen on varsinkin Masta Magia ja sen kesäinen sangria. Kulttuuria Jyväskylässä myös löytyy. Itse olen nauttinut eniten Revolutionin Iholla- illoista, jossa olen päässyt ilmaisella sisäänpääsyllä kuuntelemaan Anssi Kelaa, Youngheartedia sekä Pete Parkkosta.
Mainitsemisen arvoisia asioita Jyväskylässä ovat myös ihanat ja monipuoliset kirjastot, aktiivinen messukeskus, hyvät urheilumahdollisuudet hiihdosta wakeboardingiin, Neste Ralli, Suomi Pop festarit, Jyväskylän Olutsatama. Puolen toista vuoden jälkeen voisin todeta, että Jyväskylä ei ole yhtään hassumpi paikka asua.
Haluaisin vangita tarinan
Olen aina rakastanut kirjoja. Hyvät kirjat tarjoavat minulle ainutlaatuisen uppoutumisen ja maailman, millaiseen mikään elokuva tai tv-sarja ei kykene. Rakkauteni kirjoihin olen oppinut lapsuuden kodissani. Opin kuulemaan satuja sängyn reunalla istuvilta vanhemmilta ja lukemaan satuja perheeni lukuisista lastenkirjoista. 90-luvulla perheeni kuului kirjakerhoon, josta postissa saapui aika ajoin uusi kirja. Myös äänikirjat, joissa yhdistyi kuva, teksti ja kertojan ääni olivat omia suosikkejani. Olen istunut lääkärin vastaanotolla lappustereot korvillani. Jalkani eivät yltäneet penkiltä maahan, mutta minulla ei pelottanut istua yksin vieraassa terveyskeskuksessa. Käänsin sivuja melodisen äänen tahtiin ja äiti ehti tulla takaisin lääkärin huoneesta ennen kuin äänikirja päättyi.
Ensimmäisen kirjastokorttini Porvoon kirjastoon hankin muistaakseni kuusivuotiaana. Kyläkirjastoni muodostui kahdesta pienestä huoneesta. Kirjasto oli oikeastaan, kuin pieni rivitalo kaksio. Kirjastolle oli matkaa vain muutama sata metriä. Muistan käyneeni kirjastolla ala-aste aikoihin useamman kerran viikossa. Kirjaston täti tunsi minut, vanhempani ja siskoni. Kirjaston täti tuntui oikeastaan lapsena tutummalta kuin jotkut sukulaiset, vaikka minulla on läheinen suku. Näinhän kirjaston tätiä useasti viikossa.
Aloitin lukemisen kuvakirjoista ja kun lukutaitoni nopeutui luin monia kirjoja viikossa. Kirjaston kahdesta huoneesta perähuone oli lasten- ja nuorten kirjoille varattu. Ala-aste vuodet kävin siellä lapsuuden aikaisen parhaan ystäväni kanssa, yläasteella yksin monesti, kun koulubussi jätti viereiselle kyläkaupan pysäkille. Opin jo yläasteella, että kirjoista on seuraa, kun paras ystäväni muutti kylältä kaupunkiin ja lapsuuden leikit loppuivat. Turvapaikakseni muodostui nahkasohva kotimme olohuoneessamme. Parhaimpia tunteita oli käpertyä sohvalle talvella, kun vieressä loimusi takkatuli.
Moniin talvilomiin ja koulujen lomiin liittyy muistoja, jolloin odotin kuumeisesti, että saan lainata ison pinon kirjoja ja lukea niitä aamulla herättyä, keskellä päivää ja iltaisin normaalia myöhempään monta päivää putkeen. Tietysti tein paljon muutakin. En ole ikinä ollut pelkästään nenä kirjassa kiinni istuva tyttö, mutta kirjat ovat olleet minulle pitkään tärkeitä ja niihin liittyy paljon muistoja. Muistan, kuinka sain 13-vuotiaana kirjastokortin Helsingin kirjastoon. Olin hoidossa osastolla, jossa aikaa vietettiin oikeastaan 23,5/24 h neljän seinän sisällä. Aika kävi usein pitkäksi ja oma maailma tuntui kaatuvan päivittäin päälle. Sitten eräänä päivänä sain luvan kävellä hoitajan kanssa Töölön kirjastoon. Hankin kirjastokortin ja olin haltioissani isosta kirjastosta. En ollut nähnyt sitä ennen niin isoa nuorten kirjojen valikoimaa. Tämä kirjastossa käynti oli minulle kuin matka Pariisiin. Muistan, kuinka upealta käynti kirjastossa tuntui ja kuinka paljon iloa minulle oli niistä kirjoista, jotka lainasin osastolle luettavaksi.
Sittemmin olen ehtinyt hankkia monia kirjastokortteja. Yhden kortin Kuortaneen kirjastoon, jossa vietin nuoruuteni kesistä aina yhden viikon. Minulle oli tärkeää, että saan kirjoja lainaan juuri sille yhdelle lomaviikolle. Ja tässäkin kunnan pikkukirjastossa oli upea valikoima ja löysin aina uutta mielenkiintoista luettavaa. Olen hankkinut kirjastokortin myös Askolan kirjastoon, josta lainasin kirjoja vain lähinnä kesäloma-aikaan. Tähän kirjastoon liittyy muistoja mansikkamaareissuista, kesäisistä kauppareissuista äidin kanssa ja pyöräilyretkistä kun viilsin pitkin peltoja kilometrikaupalla päästäkseni tähän kirjastoon (yksi ammattikouluikäni suosikeistani oli Trendi-lehti, jota ei löytynyt edes Porvoon kaupunginkirjastosta). Olen hankkinut Pariisin vaihto-opiskeluiden aikana kirjastokortin Suomen-Ranskan instituutin kirjastoon, josta löytyi suomenkielisiä kirjoja sekä Pariisin kaupunginkirjastoihin (joista löytyi kohtalaisesti englannin kielistä kirjallisuutta). Minulla löytyy myös kirjastokortit kolmen korkeakoulun kirjastoihin.
Olen siis ollut kova lukemaan ja lainaamaan. Mutta olen myös kirjoittanut. Novelleja, runoja, blogitekstejä. Esikoisromaaniani olen kirjoittanut jo viisi vuotta. Se on minulle rakas, mutta ei ehkä ikinä valmistu. Sitä kirjoittaessa olen kokenut aikuistumista, rakastumista, raastavaa sydänsurua, kotimaan ikävää, onnellisuutta, ahdistusta ja itsekriittisyyttä. Olen kasvanut niin paljon kirjan kirjoittamisen aikana, että en usko, että olen enää sama ihminen, joka aloitti tämän kirjan. Silti halusin kertoa tämän kirjan tarinan. Tai ainakin kertoa jonkun tarinan elämäni aikana. Koen kuitenkin olevani kaukana kirjoitustyylistä, jota ihailen. Tavasta kirjoittaa, jolla lukijalle väritetään koko huone kertomatta kuitenkaan yhtäkään liiallista yksityiskohtaa. Tavasta viedä matkalle paikkaan ja aikaan, johon emme ikinä muuten pääsisi. Nuorena esimerkiksi luin kirjan nimeltä Virta vie viidakkoon. Muistan edelleen, miten nimen mukaisesti tämä kirja väritti upeasti valkoihoisen perheen elämää Amazonin viidakossa.
Aioin antaa kirjoittamiselle aikaa. Tämä blogin kirjoittaminen on yksi askel. Nautin nimittäin tänne kirjoittamisesta. Tänään aioin kuitenkin kirjoittamisen sijasta viettää sunnuntai iltaa kirjan ääressä. Sytytän kynttilän, keitän teetä ja annan kirjan viedä minut matkalle. Aloitan lukemaan kirjaa nimeltä Rakkausromaanin resepti. Tarina vie Pariisilaiseen ravintolaan ja kahden ihmisen romanttiseen kohtaamiseen. Kuulostaa, että tämä kirja on kuin kirjoitettu minua varten. 😉
Aikuinen, muista haaveilla
Lapsena me kaikki unelmoimme ja uskomme itseemme. Uskomme, ettei mikään ammatti tai kaupunki voi olla saavuttamattomissa. Ajattelemme, että opiskelemalla voimme tavoittaa minkä tahansa unelma-ammatin ja voimme tehdä vain sellaista työtä, josta tykkäämme. Kasvamisen myötä saapuu realismi.
Emme olekaan niin hauskoja, kuin radiojuontajan vaaditaan olevan tai tarpeeksi notkeita tanssijoiksi. Lapsuuden kodin seinät vuoranneet suurkaupungit kuvat eivät ole välittäneet totuutta kaupungin kalliista vuokra-asunnoista ja vaikeutta työllistyä ilman sujuvaa paikallista kieltä. Niin tai näin, opimme olemaan realistisempia ja osa haaveistamme alkaa tuntua naurettavilta, turhilta tai menettävät merkityksen muuten vain ajan kanssa. Opimme tyytymään.
Opimme haaveilemaan samanlaisista asioista, kuten lomasta. Kesälomasta, joululomasta, talvilomasta, pääsiäislomasta. Loma haaveemme ei kuitenkaan välttämättä kohdistu siihen mitä haluamme vaan siihen mitä emme halua tehdä. Haaveilemme lomasta, sillä silloin ei tarvitse mennä töihin, ei herätä aikaisin, ei seistä ruuhkassa. Mitä jos haaveet kohdistaisi johonkin tiettyyn asiaan? Kasvattaisi siitä isomman haaveen ja odotettavan asian. Voisimmeko haaveilla viikonlopusta, koska silloin saa nukkua pitkään, syödä hyvällä omallatunnolla hillopaahtoleivän ja juoda extra kupin kahvia ajan kanssa.
Mitä jos haaveilisimme vielä isommin. Haaveilisimme uudesta ammatista, uudesta kodista tai isoista synttärijuhlista, johon kaikki lähimmät ystävät kokoontuisivat. Unohtaisimme kainostelun ja aikuisilta jatkuvasti vaaditun asioiden järkevän punnitsemisen. Laskelmoidun ajattelun sijasta panostaisimme haaveittemme tavoitteluun lapsen innokkuudella.
Haaveet saavat aamulla sängystä ylös. Ne antavat energiaa ja voimia tehdä töitä. Ne antavat myös elämälle tarkoitusta. Haluisin vielä 80-vuotiaana haaveilla ja unelmoida asioista, jotka voisin tulevaisuudessa toteuttaa. Luin jostain, että kun unelmista puhuu ääneen, ne toteutuvat todennäköisemmin. Nyt siis sanon ääneen, että haluan unelmoida enemmän ja isommin. Ehkä se tulee toteutumaan. 😉
Aamun hetki
Kaikista hiljaisin on hetki yöllä, kun kaupunki on käynyt nukkumaan.
Yksinäinen työmies, termarissaan vahvaa kahvia.
Asunnoissa kehot kietoutuneina toisiinsa, unessa ja unettomuudessaan.Kaikista kylmin on hetki ennen auringon nousua.
Ennen kuin valo palaa, levottomat kääntyilevät sängyissään.
Toivonsa unohtaneina, torkuttavat kellojaan.Kaikista kaunein,
on hetki auringon nousun.
Levänneinä aamuhämärässä, parilliset ja parittomat.
Uskovat jälleen mahdollisuuksiin, tulevaisuus on tässä ja huomenna.
Turvallisuuden kaipuusta
Olen huomannut, että viime vuosina olen kaivannut ympärilleni turvallisuuden tunnetta. Spontaanisuuden tilalle on tullut suunnitelmallisuus, jonka taustalla on tarve asioiden hallittavuuteen. Kehoni ja mieleni kaipaavat entistä enemmän lempeyttä. Onko kyseessä sitten kiireisen nyky-yhteiskunnan aiheuttama vastareaktio tai taipumus herkkyyteen ja oman tilan tarpeeseen. Turvallisuuden kaipuuni alkoi varsinaisesti opiskeluitteni loputtua, kun huomasin uupuvani uudessa työssäni ja pääkaupungin sykkeessä. Huomasin silloin haluavani karsia monet aiemmin rakkaaksi koetut harrastukset, ylimääräiset menot ja äänet elämästä. Vaikka edelleen nautin niistä, koin ne aina etukäteen ahdistaviksi velvollisuuksiksi, vaikka tunteeni olisivat pitäneet olla päinvastaiset. Aloin arvostamaan aikaisempaa enemmän viihtyisää kotia, jossa sai rauhoittua ruokaa laittaen ja kirjaa lukien.
Vaalin vieläkin paljon kotoilua, vaikka mieleni tekisi välillä aktiivisempaa arkeen ja enemmän erilaisiin tapahtumiin ja harrastuksiin. Monesti kotoilu tarjoaa kuitenkin seesteisemmän mielen ja tasapainoisemman olon, kuin esimerkiksi kaupungilla kiertely. Pehmeät materiaalit, hiljaisuus ja käsillä tehdyt asiat tukevat rauhoittumistani. Huomaan kaipaavani ja vaalivani vakautta. Taloudellisesti turvaa, ettei rahaa tarvitsisi miettiä arjessa. Jääkaappia, josta löytyy nälkään aina ruoka-aineksia. Säännöllistä liikuntaa, joka tarjoaa riittävästi vastapainoa lempeydelle, jota kotoilu tarjoaa kirjojen, tv-sarjojen ja kotitöiden muodossa. Myös ihmissuhteissa kaipaan turvallisuuden tunnetta. Minun on vaikeampi luoda uusia ystävyyssuhteita, sillä alitajuisesti mietin torjutuksi tulemista ja ystävyyssuhteiden lyhytkestoisuutta. Sen sijaan pitkäaikaiset ystävyys- ja perhesuhteet antavat arkeeni turvallisuuden tunnetta. Nämä ihmiset ovat olleet jo vuosia elämässäni ja tulevat myös olemaan siellä jatkossa. Nämä ihmiset eivät horjuta seesteisyyttä, jota kovasti olen rakentanut arkeeni.
Turvallisuuden tunteen hakeminen elämään lisää myös pientä pelkoa muutoksia kohtaan. Kun on hyvä näin, tuntuu epätietoinen muutos ajoittain ahdistavalta. Tulevaisuus tuo kuitenkin eteen monia muutoksia ja haluan, uskoa niiden olevan pääasiassa positiivisia ja elämää rikastuttavia kokemuksia. Haluisinkin hieman lisätä uteliaisuuttani uusia asioita kohtaan ja ajatella, että monet hienot asiat eivät tapahdu siellä missä on kaikista turvallisinta olla. Elämä on kuitenkin arvaamaton seikkailu, eikö vain?
