Karhea kaarna kuluneiden kämmenien pinnalla,
on nähnyt enemmän kuin väsyneet silmät.
Vuosikymmenet kasvaneet puut, niiden muodostama metsä ollut piilopaikka, elanto ja ystävä.
Lehtien lomaan kaatuivat urholliset ystävät, käsissään perheitään suojaavaa verta.
Yhdessä vahvoina, mutta niin nuoria ja haavoittuvia kotimaan kulta suojanaan.
Menetyksen myötä huoli siitä kuka pitää jatkossa huolta entisistä metsämaista,
saahan orava pesiä myös jatkossa rauhassa.
Pehmeä mätäs hivelee vanhuksen poskea, on kalliolla lämmin päiväunet nukkua.
Muurahaiset ahkeroivat ja housun puntin yli kipuavat,
mies katsoo havujen lomasta ajelehtivia pilviä.
Nyt niin lempeä maa oli kerran kaikukoppa tykkien jytinän, kerran isältä pojalle peritty hikisen työn näyttämö.
Kun on nähnyt mihin metsä pystyy, paksujen runkojen vankkuus ei yllätä.
Vahvimmat juuret tuulisilla paikoilla ovat pitäneet myös miehen elämän tiellä.
Lapsena roikkuen puiden oksilla on luonnollista palata vanhuudessa kuuntelemaan miten metsä soi.
Se soittaa tarinaa metsän tehtävän, tuuli oksillaan se toteuttaa tarkoitustaan.
