Jotain hyvää

Talvi tuli ja jäädytti mielen,
vastatuulen riepotellessa lumihiutaleita naamalleni,
yritän muistella kesää kielenpäälläni.
Maistuu vetiselle,
hiutaleet suussani.
Lumea ei ole edes polviin asti,
silti autot ovat jumissa eilisessä.
Vähän myös hymyilyttää,
miten ihmisten päät painuvat alaspäin,
eikä kenelläkään ole puhelimia kädessä,
talvi pakottaa olemaan hetkessä.

Joskus tuntuu, että elämä tulostaa yksipuoliselle paperille, kun haluaisit sen tulostavan kaksipuolisena; tehokkaana ja loogisena.
Tarkotan tällä esimerkiksi sitä, että suunnittelen seuraavaa viikkoa, kaikkea arkista hoidettavaa ja viimeinkin yritystä nähdä kavereita kahvin merkeissä. Sitten iskeekin flunssa ja teen vain kaiken pakollisen ja karsin pois juuri ne suunnitelmat, jotka tein innoissani.

Tärkeintä olisi ehkä hyväksyä, että okei nyt tuli yksipuolista paperia, seuraava viikko sitten onnistuneemmin. Oikea asenne parantaa mielialaa ja itseasiassa koko elämän sisältöä. On vaikea kuvitella millaista elämä olisi, jos sairastuisi vakavaan sairauteen. Muuttuisiko koko elämä ja ihmissuhteet, kykenisinkö enää harrastamaan ja vain chillaamaan. Välillä törmää ihmisiin, joilla on upea elämänasenne, vaikka he ovat sairaita. Se antaa mittasuhteita, että itselläkin on parantamisen varaa asioitten suhtautumiseen väsyneenä, nälkäisenä tai nuhaisena.

(Varoitus: seuraavassa kappaleessa on juonipaljastus kirjasta; Kerro minulle jotain hyvää)
Luin kirjan, jossa mies neliraajahalvaantuu ja joutuu loppuelämäkseen pyörätuoliin. Mies ei koe elämän olevan enää arvokasta ja tarinan lopussa hän päättää elämänsä eutanasiana eli armokuolemana. Kirja oli mielestäni hyvin surullinen sen takia, että uskoisin ihmisen helposti asennoutuvan juuri tuohon näkökulmaan. Mikä oikeastaan on kaikkein tärkeintä meille elämässä ja voimmeko joskus luopua siitä tärkeimmästä ja oppia elämään hyvää elämää uudella tavalla?

En tiedä teistä, mutta itsestäni tuntuu, että elämässä on paljon upeita asioita, joihin meillä ei riitä aika. Jos vaikka itse neliraaja halvaantuisin (tuntuu pahanta edes kirjoittaa), voisin haaveilla kuorolaulamisesta ja näyttelemisestä, tietysti rajoitettuna äänen käyttöön. Nyt ne ei ole mulle niin tärkeitä, että mahtuisivat mun elämään. Äskeinen esimerkki oli oikeastaan aika ääripäästä ja vähän ahdistavakin, pahoittelen sitä.

Joskus kun aloittaa uuden harrastuksen tai saa uusia kavereita, jotka tuovat sinusta uusia, kivoja piirteitä esille huomaa, että on yllättävää miten itsestäkin oppii. Vaikka kakskakkosena tai nelikymppisenä. Nyt ei ole vielä uusivuosi, mutta voisin luvata itselleni, että ensi vuonna olen vielä enemmän avoin uusille asioille, joihin minulle tarjoutuu mahdollisuus. Onhan tässä kokeiltu vaihdossa ulkomailla asuminen, miksen kokeilisi esim. laitesukellusta, vaikka en pysty sukeltamaan kuin lyhyita matkoja ja nenästä kiinni pitäen = en ole kuin kala vedessä.

Tekstin allekirjoittaa kaksi viikkoa ihmeellisessä flunssassa ollut. Ei se elämä näinkään ihan hassua ole, mutta tykkään kyllä lukea enemmän kaksipuolisia sivoja kirjoissa. ;D

Olen asunut kaksi vuotta asunnoissa. Nimen mukaan asunnoissa. Aina, jos kerroin että olen kotona tai menossa kotiin tarkoitin lapsuudenkotiani, vaikka en ole asunut siellä moneen vuoteen.
Hoasin asunto oli mulle aina vain asunto. En voinut sanoa puhelimessa, että olen kotona, kun ei se tuntunut oikealta kodilta. Ei vaikka mulla oli huoneessa kiva sisustus ja mukava kämppis. Haaveilin, että koska pääsen muuttamaan kotoisampaan asuntoon.
Pariisissa asuin kahdessa eri apartmentissa. Ei ollut ihme, etteivät ne olleet mulle home, kun huonekaluista yksikään ei ollut minun ja kämppis puhui eri kieltä. ”Ca va?” ”Ca va, trés bien,” sanoin aina, vaikka olisi ollut huonokin päivä.

Asioissa voi olla niin pieni ero. Seinän toisella puolella nukkuu sisko ja jo eteisessä on nättiä. Muutto ei oo helppo ja oon ollut viimeiset viikot välillä tosi stressaantunut (mikä määrä ilmoituksia ja soittoja sähköyhtiöstä pankkiin), mut tuntuu et kaikki on sen arvoista. Parasta oli, kun sain sanoa mun uudelle kämppikselle, sisko tervetuloa meidän kotiin. Tervetuloa ystävät tupari-kahville.

 

Kello näyttää 7:45 aamujunassa ja toivon, että seuraavalle asemalle jatkava nuorisolauma ei tule istumaan viereeni. Laitan Bon Iveria soimaan ja suljen hetkeksi silmäni. Kuka tykkää aamuista? En muista, koska olisin aamulla herännyt virkeänä tai innoissaan aamulenkille.

Kello näyttää 8:35, suljen vielä silmäni ja käännän kylkeä. Kuka haluaa nousta viikonloppuna enne ysiä, kun kerrankin olisi aikaa nukkua.

Näinä aamuina tiedän oikeasti olevani todella onnellisessa asemassa. En ole se ihminen, joka herää aamuyöllä jakamaan lehtiä tai joudu hyppäämään auton rattiin istumaan tunniksi aamuruuhkaan. Kun mittaan kahvinkeittimeen kahvia ja laitan radion päälle sekä makuuhuoneessa, että keittiössä tunnen tiettyä arkirutiinin turvallista tunnetta. Hampaita pestessä mietin vaatteita, jotka pukisin päälleni ja aamupalalla selaan satunnaisia lehtiä, joita postiluukusta tulee (Op- asiakaslehteä – koen olevani osittain, kuin pankin osakas tai joku rikas sijoittaja tai Pam- lehteä, jolloin koen hetkellisen työpaikka aktivistin oireita- paitsi, etten käy edes tällä hetkellä töissä). Arkipäivät menevät nopeasti, mutta haaveilen siitä, ettei ole kiire mihinkään.

Kello näyttää 8:39, tajuan herääväni siskojeni kanssa samassa huoneessa, mummolassa keskellä peltoa. Samalla, kuin koen päivän mittaa stressittömyyttä ja onnea, kaipaan jo sykkeeseen. Treeneihin ja oman yksipuolisen iltapalan ääreen. Nyt on vasta mennyt yksi päivä monen päivä lomasta. Löytyisikö pikkupitäjällä sunnuntai hippoja? Huomaan selaavani kavereiden kuulumisia somesta normaalia enemmän ja mietin, että mitä jännää sitä voisi keksiä. Lopulta en keksi mitään. Menen muiden seuraan syömään kääretorttua.

Onko niin, että vika on vain minussa vai kaipaako ihmiset helposti siihen hetkeen, joka ei ole juuri nyt meneillään. Sanon tämän ääneen, koska tiedän kuinka onnellisessa tilanteessa nytkin olen. Usein kaipaan toimintaa, mutta nautin omasta ajasta. Haluan viettää aikaa kavereiden kanssa, mutta usein huomaankin katsovani mielummin Frendejä, kun matkustan puoli tuntia junalla tapaamaan oikeaa frendiä.

Jos mä nyt päättäisin, että tämä hetki riittää. Suljen koneen ja menen muiden seuraan tupaan.

Niin kliseiseltä, kuin se kuulostaa, olen yrittänyt ottaa mahdollisimman monena päivänä jonkun kuvan asiasta, joka näyttää nätiltä tai hauskalta. Pääasiassa luonto on ollut kaunis nyt syksyllä, mutta otin myös yksi päivä kuvan Kallion kirjaston pehmolelukrokotiilista ja toisena päivänä mun kahvinkeittimestä, kun se teki mut aamulla onnelliseksi.

Kuvan voi ottaa omaksi iloksi, mutta mä olen laittanut kuvia Instagramiin ja lähettänyt perheelle toivoen, että ne tuo samanlaista hetken iloa, kun mulle.
Itse olen ottanut kuvat puhelimella, koska mulla on usein reppu ihan täynnä.

Jos mietit, että mitä mun repussa sit oikein kulkee mukana, kuten mä tässä yks päivä ihmettelin, voin tehdä nopean listauksen. Satunnaista kosmetiikkaa – ainakin käsivoide ja huulirasva, kalenteri(paperinen!), treenivaatteet tanssiin, juomapullo romaani, lusikka/haarukka sekä usein välipalaa, lompakko kaikki todella tarpeelliset kanta-asiakaskortit, kuulokkeet, purkkaa, vanha festarilippu(?), nenäliinoja, sekä pastilleja.

Rakastan mun mustaa nahkareppua juuri sen ominaisuuden takia, että se imee sisäänsä kaikki noi tavarat ja on mukavan huomaamaton, jos innostun vaikka kävelemään keskustasta Kallioon. Varmaan monella meistä on luottolaukku, joka kulkee usein arkena mukana. En kestä, kun toi reppu hajoaa joku kaunis päivä.

Blogimaailma kasvaa jatkuvasti ja kolmea blogia aikaisemmin kirjoittaneena mietin, mitä tarjottavaa minulla olisi lukijoille.

Minulla ei ole valoisaa kämppää Punavuoressa, rahaa ostaa Tommy Hilfigerin takkeja tai poikaystävää, jota voisitte kahdehtia. Sen sijaan tykkään kirjoittaa, pohtia ja valokuvata. Ja haluan olla rehellinen ja utelias bloggaaja.

Jotain hyvää– blogin idea syntyi, kun havahduin, etten ollut tyytyväinen elämääni syksyllä. Pari kuukauden sisällä lopetin osa-aikatöiden tekemisen opiskelujen ohella, vaikka se tarkoitti, että rahallisesti joudun tiukoille. Melkein samaan syssyyn irtisanoin Hoasin kämpän, joka tuntui aiheuttavan terveyshaittoja ja jota välillä vaan vihasin.

Edessä on muutto uuteen asuntoon, aion opetella rakastamaan itseäni vielä enemmän, löytää syyn poistaa Tinderin ja ehkä löytää osa-aika töitä, jota tykkäisin tehdä.

Toivon, että jos eksyt blogiini, kommentoit ja oot vuorovaikutuksessa, jos huvittaa. Saat antaa kritiikkiäkin, mutta toivon, että silloin sun mielipiteillä on perusteet. Jotain hyvää– blogissa toivon, että jotain hyvää tarttuu myös suhun.