Olen asunut kaksi vuotta asunnoissa. Nimen mukaan asunnoissa. Aina, jos kerroin että olen kotona tai menossa kotiin tarkoitin lapsuudenkotiani, vaikka en ole asunut siellä moneen vuoteen.
Hoasin asunto oli mulle aina vain asunto. En voinut sanoa puhelimessa, että olen kotona, kun ei se tuntunut oikealta kodilta. Ei vaikka mulla oli huoneessa kiva sisustus ja mukava kämppis. Haaveilin, että koska pääsen muuttamaan kotoisampaan asuntoon.
Pariisissa asuin kahdessa eri apartmentissa. Ei ollut ihme, etteivät ne olleet mulle home, kun huonekaluista yksikään ei ollut minun ja kämppis puhui eri kieltä. ”Ca va?” ”Ca va, trés bien,” sanoin aina, vaikka olisi ollut huonokin päivä.
Asioissa voi olla niin pieni ero. Seinän toisella puolella nukkuu sisko ja jo eteisessä on nättiä. Muutto ei oo helppo ja oon ollut viimeiset viikot välillä tosi stressaantunut (mikä määrä ilmoituksia ja soittoja sähköyhtiöstä pankkiin), mut tuntuu et kaikki on sen arvoista. Parasta oli, kun sain sanoa mun uudelle kämppikselle, sisko tervetuloa meidän kotiin. Tervetuloa ystävät tupari-kahville.
