Olin tänään nuhaisena koulussa. Ääneni oli tukkoinen ja normaalia matalampia ja kavereideni oli välillä vaikea kuulla mitä sanoin.
Ruokalassa en oikeastaan jaksanut paljon puhua, sillä tiesin ääneni hukkuvan yleiseen hälinään. Tämä sai minut miettimään ihmisiä, joita ei kuunnella tai jotka eivät pysty puhumaan omista ajatuksistaan.
On itseilmaisun muoto saada sanoa mitä ajattelee ja etenkin tulla kuunnelluksi ja ymmärretyksi. Se on oikeastaan erityisen tärkeä asia yksilölle. Jos omaa ääntä ja mielipidettä ei voi sanoa normaaleista, päivittäisistä tai painavammista asioista, mikä luo meidän persoonaa? Ulkonäkö ja eleet?
Vieraassa kielessä voi syntyä sama tilanne. Jos kielitaito ei riitä, voi mielipiteen ilmaiseminen ja kuulluksi tuleminen kärsiä. Tällöin ihmisen voi kadottaa minuuttaan. Minulla kävi näin vaihdossa. En tuntenut englantia luontevaksi keskusteluissa vaihtarikavereiden kanssa, enkä kokenut olevani oma itseni koko vaihdon aikana. Jos vaihtareita olisi pyydetty kuvailemaan minua, kukaan ei olisi sanonut adjektiivia puhelias. Hyvät ystäväni ja perhe voisivat käyttää tätä adjektiivia minusta. Mutta sen myötä, etten kokenut tullut kuulluksi (myös sen takia etten itse uskaltanut joka tilanteessa tulla), tunsin miten vaihdossa minulla oli oma uusi vaihtaripersoona.
Voin vain miettiä miltä väheksytyistä, eriarvoisiksi luokitellusta ihmisitä tuntuu. En oikeasti voi edes tietää. Myös maahanmuuttajat joutuvat kokemaan oman minuuden etsimistä koska eivät tule kuulluksi samalla tavalla Suomessa, kuin kotimaassaan. Tietysti heillä on muitakin tekijöitä ympäristön muuttuessa.
Haluan arvostaa hetkiä, kun saan ilmaista persoonaani sanoin.
Yrittää ymmärtää myös, että kuulluksi tulemisella on vastuu.
Haluammeko käyttää kuulluksi tulemista kommentteihin, jotka ovat huonosti aseteltuja tai mielipiteisiin, jotka eivät ole lähimmäisen rakkautta?
Jotain hyvää nuhasesta äänestäkin, uusia ajatuksia, vaikka luulin että räkä on täyttänyt pään. 😀 Anteeksi, mielikuva.