Ostin kirpputorilta vinyylilevyn. Levy on 80-luvun levy slovariklassikoista.
Kappaleet ovat lavatanssikappaleita. Voi mikä kaihoisa tunne minulle tulee kun kuuntelen levyä. En edes ole elänyt siihen aikaan, mutta kaipaan tavallaan tuohon aikaan. Ehkä jopa isovanhempieni nuoruuteen, jossa lavatansseissa tavattiin puolisoehdokkaita. Viikonlopun odotettuihin tansseihin isollekirkolle, jonne poljettiin helmat hulmuten. Ei se ehkä viatonta ollut silloinkaan, mutta ei sentään yökerhojen bassoa ja viinan tahmeaa lattiaa.
Kuuntelin levyä ja olin jossain aivan toisessa paikassa;
Istun laiturin päässä. Varpaani ovat aaltoilevassa meressä veden ylettyen nilkkoihini. Vesi on viileää, mutta tuntuu virvoittavalta kaiken tanssimisen jäljiltä.
Pitkän kesämekkoni helma on kääritty hieman ylöspäin, ettei se kastuisi suolaiseen meriveteen. Taustalla soi haitari ja kaihoisa torvi, kuulen myös juhannuskokon tulen rätinän. Kokko on lähellä rantavettä ja tulen voimakkaat värit heijastuvat vedestä. Ihmiset ovat nauttineet jo toisen lasin boolia ja nauru raikaa samalla kun uusi tuttavuuksia solmitaan. Lapset ovat väsähtäneet ja istuvat vanhempiensa kainaloissa. Noutopöytään on tuotu pientä suolaista, mutta voileipäkakku ja mansikat ovat jo hävinneet herkuttelijoiden suuhun. Keskellä pöytää on ruiskaunokkien kimppu, seassa kukkia joita en nimeltä tunnista.
Ilta on niin leuto, kuin suomen kesäilta voi olla. Kenenkään ei tarvitse vielä hakea pitkähihaista ylleen tai mennä kokon viereen lämmittelemään. Haitarin soinnut vaihtuvat valssiin ja pariskunnat näyttävät taidokkaasti nuoruutensa taitojaan. Hymyilen laiturin päässä ja katson tuota ihmijoukkoa.
Ihastelen Suomea ja sen kesää.