Marraskuu on kuukausi, jolloin on helppo kadota kodissa siihen pimeimpään nurkkaan. Käpertyä kirjan kanssa, katsoa tv:stä tarinoita, joissa on valoisampaa ja lämpimämpää. Mutta kun istahdat liian usein siihen samalle nojatuolille, huomaat ettei se suklaa maistukaan enää erityiselle herkulle. Onhan ympärillä kotoisaa, tuikut pöydillä ja teevesi kiehumassa.
Palautuminen kotona on hyvä, mutta kun jättää asioita väliin, kun ei tunnu jaksavan, voi miettiä, että onko siitä nojatuolista ja kirjasta tullut turvavyöhyke.
Välillä kaipaan pienempään kaupunkiin. Siihen, että kadulla tulee yksi ihminen iltalenkin aikana vastaan ja kukaan ei välitä, etten ole laittanut tukkaa. Toisaalta juuri se yksi vastaantuleva moikkaa.
Tiedän, että siellä tylsistyisi helpommin, kun ei olisi toimintaa ja tapahtumia
Mutta siihen nähden, kuinka paljon käyn tapahtumissa, voisin asua vaikka Askolan perukoilla.
Pääkaupunkiseutu on paikka, joka on täynnä mahdollisuuksia. Mutta sitten on myös ne paikkakunnat, jotka tuntuvat kodilta. Mutta nyt mun piti puhua kotoilusta ja kun se menee överiksi.
Siinä on myös jotain hyvää, jos kotoilee paljon. Se tarkoittaa usein, että viihtyy kotonaan. Muutenhan sitä pakoilisi kotoa muualle. Talvikuukausina on erityisen tärkeää, että kotona on valoa ja lämpöä. Ja se nojatuoli, johon on mukava käpertyä.
