Olen aina rakastanut kirjoja. Hyvät kirjat tarjoavat minulle ainutlaatuisen uppoutumisen ja maailman, millaiseen mikään elokuva tai tv-sarja ei kykene. Rakkauteni kirjoihin olen oppinut lapsuuden kodissani. Opin kuulemaan satuja sängyn reunalla istuvilta vanhemmilta ja lukemaan satuja perheeni lukuisista lastenkirjoista. 90-luvulla perheeni kuului kirjakerhoon, josta postissa saapui aika ajoin uusi kirja. Myös äänikirjat, joissa yhdistyi kuva, teksti ja kertojan ääni olivat omia suosikkejani. Olen istunut lääkärin vastaanotolla lappustereot korvillani. Jalkani eivät yltäneet penkiltä maahan, mutta minulla ei pelottanut istua yksin vieraassa terveyskeskuksessa. Käänsin sivuja melodisen äänen tahtiin ja äiti ehti tulla takaisin lääkärin huoneesta ennen kuin äänikirja päättyi.
Ensimmäisen kirjastokorttini Porvoon kirjastoon hankin muistaakseni kuusivuotiaana. Kyläkirjastoni muodostui kahdesta pienestä huoneesta. Kirjasto oli oikeastaan, kuin pieni rivitalo kaksio. Kirjastolle oli matkaa vain muutama sata metriä. Muistan käyneeni kirjastolla ala-aste aikoihin useamman kerran viikossa. Kirjaston täti tunsi minut, vanhempani ja siskoni. Kirjaston täti tuntui oikeastaan lapsena tutummalta kuin jotkut sukulaiset, vaikka minulla on läheinen suku. Näinhän kirjaston tätiä useasti viikossa.
Aloitin lukemisen kuvakirjoista ja kun lukutaitoni nopeutui luin monia kirjoja viikossa. Kirjaston kahdesta huoneesta perähuone oli lasten- ja nuorten kirjoille varattu. Ala-aste vuodet kävin siellä lapsuuden aikaisen parhaan ystäväni kanssa, yläasteella yksin monesti, kun koulubussi jätti viereiselle kyläkaupan pysäkille. Opin jo yläasteella, että kirjoista on seuraa, kun paras ystäväni muutti kylältä kaupunkiin ja lapsuuden leikit loppuivat. Turvapaikakseni muodostui nahkasohva kotimme olohuoneessamme. Parhaimpia tunteita oli käpertyä sohvalle talvella, kun vieressä loimusi takkatuli.
Moniin talvilomiin ja koulujen lomiin liittyy muistoja, jolloin odotin kuumeisesti, että saan lainata ison pinon kirjoja ja lukea niitä aamulla herättyä, keskellä päivää ja iltaisin normaalia myöhempään monta päivää putkeen. Tietysti tein paljon muutakin. En ole ikinä ollut pelkästään nenä kirjassa kiinni istuva tyttö, mutta kirjat ovat olleet minulle pitkään tärkeitä ja niihin liittyy paljon muistoja. Muistan, kuinka sain 13-vuotiaana kirjastokortin Helsingin kirjastoon. Olin hoidossa osastolla, jossa aikaa vietettiin oikeastaan 23,5/24 h neljän seinän sisällä. Aika kävi usein pitkäksi ja oma maailma tuntui kaatuvan päivittäin päälle. Sitten eräänä päivänä sain luvan kävellä hoitajan kanssa Töölön kirjastoon. Hankin kirjastokortin ja olin haltioissani isosta kirjastosta. En ollut nähnyt sitä ennen niin isoa nuorten kirjojen valikoimaa. Tämä kirjastossa käynti oli minulle kuin matka Pariisiin. Muistan, kuinka upealta käynti kirjastossa tuntui ja kuinka paljon iloa minulle oli niistä kirjoista, jotka lainasin osastolle luettavaksi.
Sittemmin olen ehtinyt hankkia monia kirjastokortteja. Yhden kortin Kuortaneen kirjastoon, jossa vietin nuoruuteni kesistä aina yhden viikon. Minulle oli tärkeää, että saan kirjoja lainaan juuri sille yhdelle lomaviikolle. Ja tässäkin kunnan pikkukirjastossa oli upea valikoima ja löysin aina uutta mielenkiintoista luettavaa. Olen hankkinut kirjastokortin myös Askolan kirjastoon, josta lainasin kirjoja vain lähinnä kesäloma-aikaan. Tähän kirjastoon liittyy muistoja mansikkamaareissuista, kesäisistä kauppareissuista äidin kanssa ja pyöräilyretkistä kun viilsin pitkin peltoja kilometrikaupalla päästäkseni tähän kirjastoon (yksi ammattikouluikäni suosikeistani oli Trendi-lehti, jota ei löytynyt edes Porvoon kaupunginkirjastosta). Olen hankkinut Pariisin vaihto-opiskeluiden aikana kirjastokortin Suomen-Ranskan instituutin kirjastoon, josta löytyi suomenkielisiä kirjoja sekä Pariisin kaupunginkirjastoihin (joista löytyi kohtalaisesti englannin kielistä kirjallisuutta). Minulla löytyy myös kirjastokortit kolmen korkeakoulun kirjastoihin.
Olen siis ollut kova lukemaan ja lainaamaan. Mutta olen myös kirjoittanut. Novelleja, runoja, blogitekstejä. Esikoisromaaniani olen kirjoittanut jo viisi vuotta. Se on minulle rakas, mutta ei ehkä ikinä valmistu. Sitä kirjoittaessa olen kokenut aikuistumista, rakastumista, raastavaa sydänsurua, kotimaan ikävää, onnellisuutta, ahdistusta ja itsekriittisyyttä. Olen kasvanut niin paljon kirjan kirjoittamisen aikana, että en usko, että olen enää sama ihminen, joka aloitti tämän kirjan. Silti halusin kertoa tämän kirjan tarinan. Tai ainakin kertoa jonkun tarinan elämäni aikana. Koen kuitenkin olevani kaukana kirjoitustyylistä, jota ihailen. Tavasta kirjoittaa, jolla lukijalle väritetään koko huone kertomatta kuitenkaan yhtäkään liiallista yksityiskohtaa. Tavasta viedä matkalle paikkaan ja aikaan, johon emme ikinä muuten pääsisi. Nuorena esimerkiksi luin kirjan nimeltä Virta vie viidakkoon. Muistan edelleen, miten nimen mukaisesti tämä kirja väritti upeasti valkoihoisen perheen elämää Amazonin viidakossa.
Aioin antaa kirjoittamiselle aikaa. Tämä blogin kirjoittaminen on yksi askel. Nautin nimittäin tänne kirjoittamisesta. Tänään aioin kuitenkin kirjoittamisen sijasta viettää sunnuntai iltaa kirjan ääressä. Sytytän kynttilän, keitän teetä ja annan kirjan viedä minut matkalle. Aloitan lukemaan kirjaa nimeltä Rakkausromaanin resepti. Tarina vie Pariisilaiseen ravintolaan ja kahden ihmisen romanttiseen kohtaamiseen. Kuulostaa, että tämä kirja on kuin kirjoitettu minua varten. 😉
